Vietin viimeisen viikonlopun
täällä Granadassa missä muuallakaan, kuin käveleskelemässä vuorilla. Koko
viikonlopun aikana tuli yli 40 kilometriä kävelyä. Lauantaina lähdin aamulla 9
aikoihin kävelemään asunnoltani ylöspäin. Tiesin, että kuuma päivä tulossa,
joten juotavaa oli kannettava mukana paljon. Kävelin ensin erireittien
lähtöpaikalle, jossa oli piirretty kartta reiteille. Ajattelin, että lähden
mustan reitin, mikä kiertää Parque Generalifen alueen reunoja myöten. Täällä ei
kuitenkaan ole reittejä merkattu hyvin, niin kuin Mijasin vuorilla, joten aika ajoin jouduin kaivamaan GoogleMapsin esille. Pysyin
kuitenkin reitillä tosi hyvin. Tämä reitti ei ole kovin suosittu reitti, joten
sain kulkea suurimman osan matkastani näkemättä ketään ihmistä.
Näin kuitenkin polulla muitakin.
Kävelin katse polkuun, kunnes nostin pääni. Se tuli ihan yllättäen mutkan takaa,
jähmetyin paikoilleni. Joka kerta kun lähdin vuorille, odotin näkeväni sen.
Yhdesti olin nähnyt sen kaukaa, hyvin kaukaa Mijasin vuorilla. Nyt se seisoi n.
15 metrin päässä minusta. Katsoimme toisiamme ja olimme aivan liikkumatta, vuorikauris
ja minä. Hetki oli lyhyt, mutta tallensin sen ikuisesti muistoihini. Kauris lähti
ja minä jäin. Hetken vielä seisoin paikallani ja jatkoin matkaa. Nyt olen valmis
palaamaan kotiin.
Noin kuuden tunnin jälkeen
palasin asunnolleni ja otin pienen lepohetken, ennen kuin lähdin kuljeskelemaan
kaupungille. Kävin ostamassa kaikki tuliaiset ja muut viemiset valmiiksi. Koko
viikonlopun sää oli ihanan lämmin, illallakin vielä yhdeksän aikoihin lämpömittari
näytti 28 astetta. Viimeisen viikonlopun kruunasi tietysti Leijonien mestaruus!! Tori juhlat pidin yksin omalla terassilla.
Viimeinen viikko koululla meni
todella nopeasti. Välillä tunsin haikeutta siitä, että nämä olisivat viimeiset
päivät lasten kanssa. Suurimmaksi osaksi nautin kuitenkin ajasta heidän
kanssaan. Keskiviikkona päiväkodissa kävi jotain sellaista, mikä sai ajatukseni
taas heräämään, toimintatavat haastavassa tilanteessa olivat hyvin erilaiset
mihin itse olen tottunut ja oppinut. Kyseessä oli kahden lapsen riitatilanteen
selvittäminen, toinen lapsi ei vain kyennyt sanomaan sanaa anteeksi ja antamaan
suukkoa poskelle. Tästä syystä häntä rangaistiin ja siirrettiin ”kasvamaan” peruskoulun
puolelle.
Jos elämästä puuttuu vanhempien rakkaus, on sen
korvaaminen lähes mahdotonta, mutta ei kuitenkaan täysin mahdotonta. Silloin
lapsi tarvitsee empatiaa, ymmärrystä ja kärsivällisyyttä. Ihmisen, joka opettaa
oikean ja väärän, opettaa rakastamaan. Ihmisen, joka kertoo, että olet tärkeä,
arvostettu ja hyvä. Ihmisen, joka kertoo, kun jotain meni väärin, hylkäämättä
ja ilman häpeää. Antaa mahdollisuuden korjata ja muuttua, olla kunnioituksen
arvoinen. Kertoo rakastavansa, vaikka aina ei onnistuisikaan. Lapsi tarvitsee
ihmisen, joka haluaa rakastaa ehdoitta ja kyselemättä. Ihmisen, joka näyttää ja
kertoo sen. Jokainen on hyvä, arvostettava ja rakastettava, jos osaa nähdä
huonon käytöksen taakse, sen rakennetun muurin toiselle puolelle, neuvoo ja
auttaa toimimaan oikein, lempeästi ja johdonmukaisesti.
Päiväkodissa kasvatusta pidetään tärkeimpänä asiana elämän
rakentamisen kannalta, se on perusta ja pohja elämälle. Olen täysin samaa
mieltä siitä, mutta kasvatustavoista en ole kaikista samaa mieltä. Tiukka pitää
olla oikealla hetkellä ja johdonmukainen kaikkien lasten kohdalla. Tiukka ei
kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi olla lempeä. Etenkin jos kyseessä on lapsi, joka on kokenut
hylkäämistä ja piittaamattomuutta oman äidin tai isän taholta. Kävimme tämän
keskustelun päiväkodissa työntekijän ja johtajan kanssa ja uskon, että se
herätti ajatuksia puolin ja toisin.
Torstaina minulla oli sitten viimeinen päivä päiväkodin puolella.
Lapset olivat taiteilleet minulle ihania piirustuksia, sain yhden kirjeenkin.
Kirje oli 5 vuotiaalta pojalta. Poika ei ollut aluksi antanut minun koskea
häneen, hän hymyili minulle, mutta kiersi aina kaukaa. Pojalla oli vaikeuksia käyttäytymisessä
ja tunne-elämän hallinnassa, hän oli hyvin vilkas ja energinen. Poika oli usein
se, jota käskettiin seisomaan tai siirtymään toiseen ryhmään huonon käytöksensä
vuoksi. Viikkojen kuluessa hän kuitenkin päästi minut lähelleen, tuli aina
ulkona luokseni ja kertoi minulle paljon juttuja espanjaksi, näytti tehtäviään
ja työkirjaansa. Hän otti ison askeleen tullessaan luokseni. Kirje oli lyhyt,
mutta sanat tärkeät; Sofia, kun tulet koululle annan sinulle jäähyväissuukon.
Rakastan sinua Sofia ja tulen ikävöimään paljon.
Perjantaina minulla oli suunnaton haikeus ja samaan aikaan
niin helpottunut olo. Nyt voin taputtaa itseäni olkapäähän ja sanoa, että olet
todella rohkea ja hyvä, sinä teit sen! Tulen ikävöimään lapsia ja koulun
opettajia, heistä tuli minulle tärkeitä. Olen ihminen, joka kiintyy helposti ja
nopeasti ihmisiin, siksi hyvästeleminen ja lähteminen on aina niin vaikeaa.
Lauantaina, kun olin raahannut kaikki tavarat alas
kadulle, istahdin puiston penkille. Kyyneleet alkoivat virtaamaan poskille, nyt
on aika. Aika laittaa muistot, aarteet ja tavarat laukkuun ja sydämeen. Aika
ottaa vastaan, mitä elämällä on seuraavaksi annettavanaan, aika ottaa opitut asiat
talteen. Taksissa itku yltyi, miksi samaan aikaan tuntuu niin onnelliselta,
helpottuneelta ja surulliselta. Tätä tunnetta on vaikea pukea sanoiksi, se on
jotenkin niin isoa ja voimakasta. Sain taksikuskilta empatia hymyjä.
Tulin tänne kolme kuukautta sitten jännittyneenä,
pelokkaana, mutta ennen kaikkea innokkaana. En tiennyt silloin, mikä minua
odottaa. Alkushokin jälkeen rakastuin tähän paikkaan, ihmisiin ja vuoriin. Se
otti aikansa, mutta niin kävi. Rakastuin tähän kokemukseen, haasteisiin,
onnistumisiin ja kohtaamisiin. Se, miten paljon kasvoin ja kehityin täällä, on
varmasti vielä vastassa tulevaisuudessa. Kaikella elämässä on tarkoituksensa.
”Olet aina tervetullut tänne uudestaan ja meille voit tulla
yöksi”. Tiedän, että aina voi palata ja tulla käymään, se onkin lohtuni. Mutta
tätä kokemusta en enää saa uudestaan, tämä kokemus on muistoissani. Bussiasemalle
päästyäni sain ihanan viestin ystävältäni päiväkodista ja itku yltyi. Kyyneleet
polttivat silmiäni ja kastelivat kasvoni, istuin puhelin kädessä aseman
edustalla olevalla penkillä, vielä 20 minuuttia niin bussini Malagaan lähtee. Nyt
en haluaisi lähteä täältä, hyvästeleminen tuntuu niin surulliselta. Kaikki
onnen, ikävän, epätoivon ja ilon hetket kiteytyivät yhteen ja purkautuivat
itkuna ulos. Näytin varmaan lohduttomalta ulkopuolisten silmin, vaikka
itseasiassa minulla oli asiat todella hyvin.
Kommentit
Lähetä kommentti