Tumma olo ja oman toiminnan pohdintaa

Kirjoitin eilen rannalla pitkää tekstiä ja yhtäkkiä kone sammui. Enkä tietenkään ollut tallentanut tekstiä kertaakaan ja ei tietenkään löytynyt sitten illalla mistään. Vaikka yleensä se tallentuu itsestään jonnekin. En sitten jaksanut enää alkaa uudestaan kirjoittamaan, joten nyt sitten.

Puhuttiin yks päivä oppilaiden kanssa rannalla meidän sen hetkisestä fiiliksestä. Päivä oli maanantai ja edellisellä viikolla oli moni oppilaista lopettanut ja lähtenyt Suomeen. Ryhmädynamiikka oli taas muuttunut, moni uusi ystävä ja kaveri oli lähtenyt, monelle oli heipat sanottu. Tunnelma oli maanantaina hieman haikea ja odottava. Pilvetkin olivat aika alhaalla lisäämässä painavaa tunnelmaa. Eräs tyttö sanoi sitten, että on vähän tumma olo. Siihen oloon yhdyimme kaikki. Puhuimme myöhemmin mistä tumma olo johtuu ja samalla puhuimme paljon koti-ikävästä, mikä ajoittain täällä meitä pidempään olleita vaivaa. Koti-ikävä tunne ei ole huono asia, jos sen ei anna kauheasti pilata reissua tai vaikuttaa tekemisiin. Minua koti-ikävä on vaivannut nyt enemmän ja enemmän. Välillä niinkin paljon, että olisin valmis varaamaan lentoliput saman tien. Onneksi se on mennyt ohi kuitenkin ja lentoliput jäänyt varaamatta, koska olen saanut vielä monta upeaa ja ikimuistoista hetkeä viettää täällä.

Miksi koti-ikävä ei ole aina huono asia. Se on merkki siitä, että kotona odottaa jotakin itselleen tärkeää, mitä ikävöidä. On se sitten ihmiset, oma sänky tai vain oma tavallinen arki. Minulla se ikävä kohdistuu hyvin paljon ihmisiin, äitiin, isään, sisaruksiin ja ystäviin. Miksi se ikävä tuntuu täällä niin paljon voimakkaammalta kuin Suomessa. Kyllähän sielläkin välillä menee kuukausia, että näen perhettä tai jotakin tiettyä ystävää. Täällä sitä on ollut jotenkin enemmän yksin, ilman mitään vanhaa tuttua ja turvallista. Jos ikävä iskee, en voi välttämättä lähteä sitä jonkun toisen ystävän luokse lievittämään, niin kuin Tampereella voin. Olenhan minä täälläkin saanut tutustua aivan uskomattomiin uusiin ihmisiin ja en ole vellonut ikävässä kovinkaan paljon juurikin heidän ansiostaan. Ikävä vaan on tuntunut täällä niin voimakkaalta tunteelta.

Uusiin ihmisiin tutustuminen täällä on ollut yksi parhaimmista Espanjan reissun eväistä. Olen saanut kohdata, jutella, nauraa, itkeä ja hyvästellä aivan mahtavia ihmisiä. Koulussa olen saanut tutustua myös ihaniin lapsiin. Joka kerta työharjoittelun loputtua ikävä tulee ja niin tulee nytkin.

Voiko joku oppilas tai oppilaat saada ohjaajan sydämestä erityisen paikan, onko niin oikeus tapahtua? Tätä olen miettinyt paljon jo ennen tätä harjoitteluakin. Miksi johonkin lapseen saa syvemmän kontaktin ja suhteen kuin toisiin. Vaikka pyrin kohtelemaan kaikkia oppilaita samalla tavalla, yksilölliset tarpeet huomioiden, on silti niitä lapsia, jotka ovat lähempänä. On niitä lapsia joihin suhteen saa luotua yhdessä lapsen kanssa syvemmäksi. Täällä tietysti vaikuttaa, se että osa lapsista on lyhyempiä jaksoja kuin toiset. Joidenkin kanssa olen saanut olla täällä koko tämän ajan, on ollut aikaa luoda ja rakentaa yhdessä. Erityisesti heihin on syntynyt erityinen side ja suojelun tarve. Mutta niinhän se menee kuitenkin, joidenkin kanssa kemiat kohtaa paremmin kuin toisten kanssa. Jos minä en jollekin lapselle ole koulussa se turvallinen ja helposti lähestyttävä aikuinen, siellä on joku muu aikuinen, joka sille lapselle on helposti lähestyttävämpi aikuinen. Ainakin toivon niin, sillä silloin lapsen on helpompaa käydä koulua.

Eräs tyttö kysyi minulta yksi päivä, että miksi kaikki oppilaat koulussa tykkäävät minusta. En ollut miettinyt heidän tykkäävän, ja pysähdyin miettimään omaa toimintaani. En keksinyt mitään muuta, kuin sen, että olen aina saavutettavissa. Minä kosketan, minä juttelen ja olen läsnä. Siihen pyrin joka päivä, joskus onnistun, joskus epäonnistun. Nyt tunnen onnistuvani.

Mutta siinä päivän pohdiskelut. Meillä oli viimeviikolle kevätjuhla koulussa. Juhlimme rannalla. Ei aivan perinteistä todistusten jakoa, puheita jne. Mutta suvivirsi laulettiin ja olihan siellä yksi puhekin. Istuimme rannalla vilttien päällä ja lauloimme kitaran säestyksellä lauluja, aurinko paistoi ja tuuli puhalsi. Laulujen ja puheiden jälkeen otimme pari leikkimielistä kisaa sukkulaviestin tyyliin. Naurua riitti ja hiekkaa lensi. Kun olimme saaneet hien pintaan, sai innokkaimmat juosta aaltoihin. Minä tietysti mukana. Olihan siitä jo lyöty vetoa lasten kanssa ennen juhlaa, joten sinne oli mentävä. Vaikka eihän uiminen ole minulle ikinä mikään ongelma ollutkaan, eikä minua sinne suuremmin houkutella tarvitsekaan. 

Ja pakko vielä kertoa meidän ihanasta taidepajasta, minne oppilaiden kanssa saimme osallistua. Paja oli erään oppilaan äidin toteuttama yhteisätaideprojekti MeWeArt. Oli aivan ihanaa nähdä, miten kaikki oppilaat lähtivät toteuttamaan ja tekemään taidetta. Ideana oli luoda oma ja sitä kautta myös yhteinen taide. Tuotokset olivat aivan ihania, mutta ennen kaikkea niihin liittyvä tekeminen.'