Koti-ikävä

Kohta neljä viikkoa eloa täällä Granadassa, aika lentää siivillä. Silti olo on, kuin olisin ollut täällä vaikka kuinka kauan, koska on tullut niin paljon koettua ja nähtyä kaikkea uutta. Viikonloppuna sain ihanan Ansun vieraaksi luokseni tänne Fuengirolasta. Ja viimeviikolla tapasin yhden Blancan, joka antoi minulle erilaisia meno vinkkejä Granadasta. Hän kertoi muun muassa yhdestä teteriasta, eli teepaikasta (josta saa myös kahvia). Tämä La Teteria del Banuelo sijaitsee Plaza Nuevan alueella. Se on tässä minun asuntoni lähelläni, joten siitä tulee minun uusi olohuoneeni. Aivan ihanan sympaattinen paikka, todella hyvää teetä ja kotitekoisia kakkuja. Sisustus on tosi kotoisa, vähän arabialaistyylinen. Teteria sijaitsee vanhojen talojen seassa hieman keskustaa ylempänä, terassilta on näkymät Alhambraan. 

Kiertelimme Ansun kanssa Granadaa ristiin rastiin kävellen kapeita katuja ja portaita. Lauantaina kävely kilometrejä kertyikin aivan huomaamatta. Vaikka olenkin kävellyt täällä aika paljon, aina löytyy uusia paikkoja ja uusia katuja, rakennuksia ja puistoja. Enkä usko, että näiden kahden jäljellä olevan kuukauden aikana kerkeän joka koloa löytää, vaikka tämä ei niin kauhean iso olekkaan. 

Sunnuntaina kävimme kahvilla La Teteria Banuelossa ja sen jälkeen kävelimme näköalapaikalle Mirador San Nicolas, josta näki lähes koko Granadan ja Alhambran linnoituksen. Alhambran linnoitus minua kiinnostaa ja aionkin ottaa siitä selvää joku päivä. Linnoitus alue on valtavan iso, ja kuulemma yksi päivä ei riitä sitä kiertämään kokonaan. Ansu lähti sunnuntaina päivällä ajelemaan takaisin Fuengirolaan. Minä lähdin sateista iltaa viettämään asunnolleni opinnäytetyön pariin. Oli hieman haikea fiilis jäädä yksin, olenkin potenut tässä parin viime päivän aikana hieman koti-ikävää. 

En tiedä, mistä koti-ikävä nyt johtuu, enkä meinaa päästä siitä irti. Olen melkein neljä viikkoa ollut täällä nyt yksin. En siis koko ajan yksin, mutta ilman ketään tuttua. Kaikki tutut ovat uusia. Nautin kyllä heidän seurastaan, mutta kaikki rakkaat ovat kauempana. Ehkä koti-ikävään vaikuttaa myös se, että työharjoittelu päiväkodissa on aika raskasta. Niin kuin jo aikaisemmin kirjoitin päiväkodin kasvatuskulttuurista, se on hyvin erilainen, kuin mihin olen tottunut. Minunlaiselleni herkälle ja empaattiselle, se on välillä todella raskasta. Olenkin ajatellut, että tämä kokemus kasvattaa minua aivan valtavasti työntekijänä ja ihmisenä. En halua oppia eroon empaattisuudesta tai herkkyydestäni, mutta vahvemmaksi haluan oppia. Tiedän ja näen millaiset vaikutukset lapseen on esimerkiksi sillä, että aikuinen ruttaa hänen taideteoksensa ja käskee tehdä uuden. Se lapsen ilme... imaisin saman tien itseeni lapsen fiilikset ja kannoin niitä loppu päivän. Olen ottanut täällä tavaksi kehua lasten jokaista tuotostaan, on se sitten millainen tahansa, muutenkin haluan olla lapsen saavutettavissa koko ajan. Omalla toiminnallani voin olla esimerkki muille. Ja mikä parasta, lapset tulevat yhä enemmän ja enemmän minulle kertomaan juttuja ja pyytämään minulta apua. Vaikka meillä ei yhteistä kieltä olisikaan, tiedän että ymmärrän heitä hyvin. Aina voi ottaa kädestä kiinni ja näyttää. Se, että lapsi tulee minun luokse, on merkki siitä, että olen tehnyt oikein. Lapsi uskaltaa lähestyä minua, vaikka olen aikuisista uusin.

Tänään lapset pääsivät myös leikkimään päiväkodin omaan ulkoilualueeseen. Ulkoilu alue on ihan uusi ja kaikki tarvikkeet siellä uusia ja jänniä. Mutta voitte kuvitella, kun lähes 100 lasta päästetään yhtä aikaa leikkimään n. 150 neliön alueelle. Se meteli oli aivan valtava, siinä hitaammat ja rauhallisemmat jäävät nopeampien ja äänekkäämpien jalkoihin. Sitä olenkin ihmetellyt täällä, miten vähän haavereita sattuu. Lapset ovat varmasti tottuneet raisuun menoon, eikä pieni haaveri haittaa, mutta välineitä isompaankin haaveriin olisi tarjolla. Tässä vain mietin, sitä miten sellainen lapsi, jolla on ääniyliherkkyyttä tai muita aistiyliherkkyyksiä, kykenee leikkimään siellä. 

Se mikä päiväkodissa on hyvää, että vanhemmat ovat tiiviisti mukana päiväkodin toiminnasta. Joka aamu alkaa päiväkodissa yhteisellä aloituksella. Joku vanhemmista on lapsensa kanssa koonnut esityksen, esim. viikonloppuna tehdystä matkasta, ilmastonmuutoksesta, satukirjasta tms. Ja esittää sen muille lapsille yhdessä lapsensa kanssa. Vanhemmat järjestivät myös viime perjantaina toimintaa lapsille päiväkotiin. He olivat suunnitelleet toiminnan pajatoiminta tyyppisesti. Ensimmäisessä pajassa lapset meittivät asioita joista pidän ja keskustelivat niistä. Toisessa pajassa lapset miettivät huonoja ja pahoja asioita, mistä tulee surullinen mieli. Lapset lukivat paperilta asioita ja keskustelivat siitä, jos se oli paha asia, lappu rutattiin ja heitettiin roskiin. Lapuissa luki esimerkiksi nipistää, huutaa, kiusata jne. Kolmannessa pajassa oli onnen pyörä, johon oli kirjoitettu tunteita ja fiiliksiä. Onnellinen, vihainen, tympääntynyt ja surullinen. Lapset pyöräyttivät onnen pyörää ja sitten kertoivat, mikä aiheuttaa surullista tai onnellista oloa. Neljäs paja oli hyvin saman tyylinen kuin kolmaskin, onnenpyörän tilalla oli iso kuutio, jota lapset heittivät, fiilis vaihtoehtoja oli enemmän, esimerkiksi yllättynyt, ujostunut, ihastunut jne. VIidennessä pajassa lapset miettivät kohteliaisuuksia toisille ja kertoivat kaverista kohteliaisuuden. Päivän teemana oli siis tunteet. 

Blogi kirjoituksiani tulee aika hitaalla tahdilla, koska asuntoni netti on aivan yli huono ja hidas. Minulla menee useampi tunti yhden blogi tekstin julkaisuun. Kuvien lataamisessa menee aikaa ja haluaisin jakaa tänne kuvia enemmänkin. Täytyy varmaan joku päivä etsiä joku kahvila, jossa olisi parempi wifi ;-D.

Viikonloppuna lähden Fuengirolaan käyttämään äänioikeuteni. Käyttäkää tekin!!